blogi

Kylpee ilta-auringossa edessäni kotimäki,
talot vanhat, uudet siinä, tuvissansa tuttu väki.
Pellot pienet ympärillä, metsä suojana on sillä,
joka kiven notkelman, joka polun tunnistan.

Täältä löysin elämäni, kaiken minkä tarvitsen,
kauneutta, hiljaisuutta, sopusoinnun sydämen.
Viihdytä ei vieraat seudut, kaipaile ei kaukomaa,
täällä kotipaikka on.

Paras paikka isänmaata, vaikka aika tekee työtä,
muuttuu mäki vuotten myötä,
omana sen tunnistan, paikaks jota rakastan.

Näin kirjoitti Eila-tädin lapsuuskylän Ridankylän Raija Rita runossaan KOTIMÄKI.

Eilan elämään mahtui kolme rakasta kotipaikkaa, Ahopellonmäki Soinissa, Järvitalon mäki Kälviän Ridankylässä ja Seksmannin mäki Kaustisen Salonkylässä. Nämä kolme mäkeä olivat tädin tärkeitä elämän paaluja.

Hyvät Eila-tädin läheiset, hyvä saattoväki, suruviesti ei yllättänyt teitä eikä meitä. Väsynyt, pitkän elämän elänyt, ison perheen äiti nukkui hiljaa pois. Viimeinen Lyydia ja Kalle Hankaniemen lapsista on päässyt rauhan satamaan. Ahkerat kädet ovat kirvonneet.

Eila syntyi Soinissa Keisalankylässä Ahopellonmäessä vuonna 1923. Isä oli Kalle Timonpoika Hankaniemi synt. 1883 ja kuoli 1963 ja äiti Lyydia Elina os. Korkea-aho synt. 1883 ja kuoli 1955. Eila oli yksitoista lapsisen perheen toiseksi nuorin.

Tämä Ahopellonmäki säilyi Eilan kuten muidenkin sisarusten mielissä tarunhohtoisena paikkana. Sinne eivät sisaret monesti ehtineet. Lapset ja työt pitivät Eilankin kotitanhuvilla. Mutta veljet, Vilho ja Kalle, kävivät Ahopellonmäessä useammin ja toivat Soinista kaivattuja terveisiä. Ahopellonmäkeen tehdyt reissut olivat Hankaniemen sisaruksille kuin pyhiinvaellusmatkoja.

Eila oli viiden vuoden vanha kun Hankaniemet muuttivat Soinista Kälviälle Ridankylään. Siellä heidän asuinpaikakseen tuli Järvitalon mäki. Eila joutui kuten muutkin siihen aikaan tekemään jo nuoresta pitäen monenlaista työtä. Miehet olivat sodassa ja naiset tekivät miesten töitä. Hankaniemessä asui silloin kaksi Eilaa: Iso Eila eli täti Eila ja pikku Eila eli Jokelan Eila sittemmin Plusisaaren Eila.

Maataloja koskivat luovutusvelvollisuudet. Eila serkku muisteli, että he toivat kaksistaan lehmän Ridankylästä junaan Kälviän asemalle. Se oli luovutettava sodasta kärsivälle isänmaalle. Eila täti talutti lehmää ja pikku Eila toimi ajotyttönä. Samalla reissulla Eilat olivat käyneet meillä Rytikankaalla. Äitini Elvi oli saanut jostakin hommattua vehnäjauhoja ja oli leiponut pannukakun reippaille lehmänviejille.

Eila serkku muisteli lämmöllä, kuinka Eila-täti oli kutonut hänelle villatakin, jonka etupuolella oli kauniit punaiset kukkaset. Eila-täti oli taitava kutoja. Hänelle oli hommattu tikkuukone eli neulekone ja hän kutoi myös kyläläisille. Täti taisi sen kavennetun kantapään taidonkin. Hänen kuten muidenkin Hankaniemen suvun naisten tikkaamat oikeanmalliset villasukat pysyivät jalassa eivätkä jääneet kenkiin.

Eila ja sisarensa Sylvi osallistuivat myös metsätöihin. Vuosina 42-44 suomalaiset hakkasivat polttopuita talkoilla puupulasta kärsivälle kotirintamalle. Määrätyistä mottimääristä sai ansiomerkin, mottimerkin, pienen kirveen rintapieleensä. Eila ja sisarensa Sylvi saivat nämä ansiomerkit.

Vuosina 1939-1954 elettiin säännöstelyn aikaa. Tuotteet menivät yksi kerrallaan kortille. Ostokortteja saattoi olla useita kymmeniä. Kortit oli pidettävä hyvässä tallessa, sillä niiden uusiminen oli vaikeaa ja kesti pitkään. Kortillakaan ei aina saanut tavaraa kun sitä ei ollut. Pula-aika sai ihmiset pärjäämään omillaan eikä ylellisyyksiä ollut. Vanhoja tavaroita ja vaatteita korjattiin ja kierrätettiin. On sanottu että pahimmillaan ainoastaan tulitikkuja eivät säännöstelyt koskeneet.

Mutta vaikka elettiin niukkuuden aikaa, niin puhtaudesta pidettiin Hankaniemen yhteistaloudessa huolta. Eila serkku kertoi, että Eila-täti huolehti hänen tukastaan ja piti silloin niin yleiset täit loitolla.

Talvi- ja jatkosota kosketti kaikkia kansalaisia. Suomalaiset naiset kantoivat kunnialla oman vastuunsa osoittaen sisukkuutta, väsymättömyyttä ja urhoollisuutta. Kotirintamalla taisteltiin henkiinjäämisestä ilman aseita. Naiset olivat tiukoilla niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Miesten töistä tuli naisten töitä vuosikausiksi. Naisia yhdisti huoli yhteisestä isänmaasta ja pelko rintamalla taistelevien puolesta. Naiset selvisivät monenlaisista vaikeuksista ja kantoivat kuormansa tyynesti.

Talvisodan aikaan oli maamme hevoskantakin mennyt niin huonoksi, että kylvötöiden tekemisessä oli suuria vaikeuksia. Keväällä 1942 oli kansakuntamme nälänhädän partaalla.

Säännöstely ja kuluttajien ostokupongit loppuivat kokonaan 1.3.1954. Silloin kahviakin sai ostaa ilman ostokorttia.

Hankaniemen Anna, Martin Anna kertoi että Eila täti oli pistämätön kaikessa työn teossa. Oltiin sitten pellolla tai metsässä, niin työt sujuivat tädiltä niin että muilla oli vaikeuksia pysyä mukana. Myös teurastuksissa tädin taidot tulivat esiin. Kaikki otettiin talteen ja loppurasvoista tehtiin saippuaa. Anna muisteli lämmöllä, että Eila-täti oli sopeutuvainen ja suhtautui valoisasti eteen tuleviin asioihin.

Eila-täti arvosti sukuaan. Kun hänen luonaan kävi, tädin kasvoille levisi vieno hymy. Se hymy oli palkitseva, kävijälle tuli aina hyvä olo. Hän tapasi kysyä, onko niitä muita hankaniemeläisiä näkynyt ja mitä heille kuuluu? Eila-täti myös kehoitti sukua pitämään yhteyttä toisiinsa ja kantamaan huolta toisistaan.

Eila tuli nuorena neitosena 1940-luvun alussa Salonkylään, Kattilakosken taloon palvelijaksi. Sillä reissulla hän tapasi Pentti Salon ja sille tielle jäi. Nuorten välillä leiskahti lempi ja Eila Hankaniemestä tuli Eila Salo. Eila ja Pentti saivat 10 lasta.

Suuren perheen äitinä Eila-täti teki uskomattoman paljon töitä, mutta suhtautui osaansa nöyrästi ja tyytyväisesti.

Uskon, että Eila-tätiämme odottaa hyvä osa. Ahkeran ja uskollisen palvelijan osa.

Tällainen muisto tulla tupsahti eteeni kun selailin ystävyyskuntamme Järva-Jaanin tiedotussivuja. Kirjan aihe on nyt enempi kuin ajankohtainen. Nyt pitäisi kaikkien kansojen astua rauhan tielle. Vihanpito ja aseiden kalistelu pitäisi kieltää. Mutta kuka kieltää? Toivottavasti itä ja länsi löytävät toisensa ja yhteisen mission. Nyt soisi rauhan ja rakkauden kellojen soivan  kaikille ja kaikkialle.

Meidän jokaisen olisi syytä kävellä ystävyyden sillalla – söpruse sillal.

Suomen tavaraviennin arvo oli lokakuussa 11 prosenttia vuodentakaista pienempi, selviää tullin ennakkotilastosta. Korutonta kertomaa.

Nyt ei pienellä näpräämisellä selvitä tästä laakson pohjasta. Vielä eivät Suomen viisaat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta myönnä, että oli suuri virhe liittyä euroon.

He perustelevät että euro on devalvoitunut dollariin nähden. Niin onkin. Mutta ei euro euroon nähden ole devalvoitunut. Muut euromaat ovat kovia kilpailijoitamme viennissä ja taloudessa.

Suomessa on jähmeät rakenteet. Ei ole herraa talossa. SAK ja AKT määräävät tahdin. Eduskunta ja valtakunnan hallitus ovat sivusta seuraajia. Tästä puhuu karua kieltä viime vuoden lakkotilasto. Meillä noin 150 lakkoa kun esimerkiksi Ruotsissa yhden käden sormiin mahtuva määrä.

Nyt tarvittaisiin shokkihoitoa. Markka pitäisi palauttaa rinnakkaisvaluutaksi. Itsensä hengiltä säästäminen pitäisi lopettaa ja lisätä kaasua.

Pienellä vientivetoisella maalla pitää olla ohjakset omissa käsissä. Ne eivät voi olla Brysselissä eikä SAK:lla eikä AKT:lla. Ohjakset pitää olla maan hallituksella.

Näin tilanteen näen.

Kätilöt ovat olleet viime aikoina julkisuudessa. Katja Ketun Kätilö-romaani ja siihen pohjautuva Antti J Jokisen draamaelokuva ovat saaneet runsaasti huomiota. Kätilöiden sunnuntai- ja yötyölisiin kohdistuneista leikkauksista kohistiin siinä määrin, että pääministeri Juha Sipilä päätti luopua niistä.

Kätilöt ovat ihmisen elämässä heti ensihetkistä alkaen. Heidän työtään on aina arvostettu ja kunnioitettu. On aivan oikein että tästä naisvaltaisesta ammattiryhmästä kirjoitetaan ja tehdään elokuvia. Nyt kerron kunnankätilö Taimi Elin Junkkilan o.s. Niemelän pitkästä ja ansiokkaasta elämäntyöstä Kälviällä.

Taimi lähti 20 vuotiaana syntymäkunnastaan Muoniosta Helsinkiin kätilöopistoon opiskelemaan. Se oli eteenpäin pyrkivän nuoren naisen rohkea päätös. Valmistuttuaan vuonna 1930 hän toimi kätilönä Oulussa ja Pudasjärvellä. Siihen aikaan, kuten nykyäänkin oli kova kysyntä työpaikoista. Kälviälle hänet valittiin 36 hakijan joukosta. Viran Taimi otti vastaan vuoden 1935 alusta. Valitsijat tekivät hyvän ratkaisun. Pitäjä sai hänestä tarmokkaan ja pitkäaikaisen kätilön.

Pian Kälviälle tulonsa jälkeen vastavalittu viranhaltija meni teetättämään sukset enollani Pauli Junkkilalla. Pauli oli taitava ja tarkka puuseppä. Hän valmisti kunnankätilölle luistavat ja jalkavat sukset. Ne miellyttivät Taimia niin, että heille aukeni pikkuhiljaa yhteinen latu.

Pauli Junkkila avioitui Taimi Niemelän kanssa. Taimista tuli lopullisesti kälviäläinen. Hän palveli kälviäläisiä lähes 35 vuotta. Hän oli mukana noin 2000 synnytyksessä. Kätilön työ oli Taimille suuri tehtävä ja hän arvosti ammattiaan. Sitä kuvaa sekin, että hän anoi vuonna 1968 lääkintöhallitukselta ja kotikunnalta vuodeksi virka-ajan pidennystä, jonka hän myös sai.

Kunnankätilön arki oli raskasta mutta samalla mielenkiintoista. Se oli kutsumustyötä. Kodit, kätilön toimipaikat, olivat vaatimattomia. Niissä ei ollut nykyajan varustetasoa eikä mukavuuksia. Harvassa talossa oli siihen aikaan puhelin. Myös työaikalaki oli tuntematon käsite. Kunnankätilön piti olla hälytysvalmiudessa. Milloinkaan ei tiennyt seuraavaa lähtöä, osuiko se yönseutuun vai päiväsaikaan, arki-vai pyhäpäivälle.

Kätilön ammatissa joutui olemaan kasvotusten elämän kanssa, mutta joskus myös kuoleman kanssa. Silloinkin oli kyettävä lohduttamaan ja pitämään itsensä kasassa. Mieliinpainuvin ja syvältä koskettanut tapaus oli sattunut 1940- luvun taitteessa, josta Taimi minullekin kertoi. Oli alkutalvi ja sää oli hyvin kylmä. Ilta oli pimenemässä. Kun Taimi saapui taloon, oli tuvassa alkamassa käytännön valmistelut. Taimi otti ohjat käsiinsä. Hän käski perheen isän hakea lunta, josta sai sulatettua vettä. Kun isä oli tulossa toista kertaa lumiastioiden kanssa tupaan, niin kuului kolahdus. Taimi totesi heti, että isä makaa kuolleena tuvan lattialla.

Taimi katsoi ulos ikkunasta ja näki tähtitaivaan. Ei ollut kännyköitä, eikä tiimiä ympärillä. Keneltäkään ei voinut neuvoa kysyä. Taimi risti kätensä ja hän tunsi, ettei ollut yksin. Taivaan Isä oli hänen turvanaan.

Samaan aikaan tuvan nurkkasängyssä alkoi synnytys. Taimi keskittyi äitiin ja uuteen elämään. Kaikki muu oli unohdettava. Kätilön oli selvittävä ja päästävä yli siitäkin tilanteesta. Synnytys sujui kaikesta huolimatta hyvin.

Taimi Junkkila oli siihen aikaan paikkakunnalla ensimmäisiä virkanaisia, jonka oli jaettava aikansa vaativan ammatin, perheen ja harrastustensa kesken. Silloin ei puhuttu burn outista, uupumisesta. Tarvittiin poikkeuksellisen vahvaa luonnetta selvitä kaikesta. Ihmeesti Taimi sai kuitenkin aikansa riittämään.

Häneltä liikeni aikaa myös kotikunnan ja rakkaan isänmaan rakentamiselle. Taimi oli kokoomuksen edustajana kunnanvaltuustossa ja yli 20 vuotta sosiaalilautakunnan jäsenenä. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti monien vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan. Marttaliike oli hänelle erityisen läheinen. Lottajärjestössä Taimi työskenteli koko sen olemasssaolon ajan.

Taimi Junkkilan muistoa ja elämäntyötä kunnioittaen

Tapani Hankaniemi

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Kälviän Joulu lehdessä 2015.

Kyllä keskustalaisuuteen kuuluu toisten kunnioittaminen. Kruunupyyläisen Peter Albäckin toiminta on vastenmielistä eikä hyväksyttävää.

Olen pitkään ollut mukana ja monenlaista kokenut ja nähnyt mutta Peterin toimintaa en hyväksy.

Emme me keskustalaiset tarvitse noin käyttäytyvää henkilöä.

Varoitus ehdottomasti paikallaan.

Suomi on ajautunut lännen käsikassaraksi.  Euroopan Unionin Venäjä-pakotteet kohdistuvat meille erittäin vahingollisesti. Muut EU-maat pääsevät kuin koira veräjästä. Ne käyttivät suomalaisten sinisilmäisyyttä hyväkseen. Me teemme melkein mitä vaan kun saamme kuulua läntiseen arvoyhteisöön.

Me maksamme kreikkalaisten velkoja. Kreikka tuo tarustojen ihmemaa ja miljoonien turistien kohdemaa tarvitsee suomalaisia velkojensa maksamiseen. Täällä isämme ja äitimme ovat raivaamillaan pelloilla kivikkojen ja kantojen välissä tehneet valtavasti työtä ja luoneet meille perustan nykyiselle elintasolle. Nyt olemme savettamassa euron kanssa suomalaista hyvinvointia.

Se oli kallis karkki minkä demari Paavo Lipponen sai saksalaisilta. Lipponen vei meidät euroon ohi kansan mielipiteen. Siellä nyt olemme läntisen arvoyhteisön ytimessä. Kivulias on Suomen talouden kuntoon saattaminen, siitä pitää yhteisvaluutta euro huolen. Lisäksi työmarkkinajohtaja Lauri Lyly huolehtii siitä, että hänen komennossaan oleva lakkoase toimii. Ei ole ihme että yritykset pakenevat maasta.

Suomea ajetaan Nato-maaksi askel askeleelta. Se tästä vielä puuttuu. Natoon kuuluminen tietää sitä, että meistä tulisi eturintama. Tähän Baltian maatkin olisivat tyytyväisiä ja Ruotsillekin se sopisi.  Pitäisi muistaa , että viime sodassa Suomi taisteli ja saavutti itsenäisyyden kun taas Virossa nostettiin kädet ylös.

Meidän ei pitäisi sitoa kohtaloamme muiden maiden näennäiseen tukeen. En usko että eurooppalaiset ystävämme lähtevät tänne itseänsä tapattamaan. Edelleenkin puolustusdoktriiniksi riittäisi paksulla fontilla kirjaus, ettei Suomi salli vieraita joukkoja omalla alueellaan. Me puolustamme itse maatamme.

Puolueettomuudesta kannattaisi pitää kiinni. Mutta näyttää nykypäättäjiltä perusasiat unohtuneen. On tyhmyyttä ruveta Venäjän kanssa nokkapokasille.

Kokkolassa sijaitsevan Keski-Pohjanmaan keskussairaalan korvaaminen on hankalaa etäisyyksien vuoksi. Niin Ouluun kuin Seinäjoenkin suuntaan tulee matkaa 200 kilometriä.

– Täyden palvelun päivystyksen toinen kriteeri on, että päivystykseen pitäisi päästä alle kahdessa tunnissa. Aika vauhtia saa tulla että ehtii siinä ajassa Ouluun tai Seinäjoelle ambulanssilla. Se on sikäli vaikeassa paikassa.

Keistinen muistuttaa, että Kokkolan keskussairaalan toiminta-alueella asuu paljon nuorta väkeä, ja synnytyksiä on hyvin korkea määrä. Jos se ei jatkossa olekaan täyden palvelun sairaala, pitää silti olla tarjolla varsin laajasti palvelua.

Näin sanoo lääkintöneuvos Timo Keistinen sosiaali-ja terveysministeriöstä. Keistinen tuntee keskussairaalamme entisenä johtavana ylilääkärinä tämän alueen olosuhteet ja toiminnan.

Sote-alueet uhkaavat kaataa Sipilän hallituksen. Pääministerillä ei ole paljoa liikkumavaraa. Keskusta on maakuntamallin takana ja siitä lipeäminen on lähes mahdottomuus.

Tänään aamupäivällä selviää miten käy? Hajoaako hallitus vai löytyykö sopu?  Tähän kohteeseen laittaisin merkeiksi 1×2 eli kaikki vaihtoehdot.

Toivottavasti solmu aukeaa ja hallitus jatkaa työtänsä.

Viestit kertovat että vanhainkotien ja muidenkin hoitolaitosten henkilöstön ajasta suuri osa menee raportointiin. Hitaimmat istuvat tietokoneen ääressä pitkään ja hartaasti.

Tämä kaikki on pois varsinaisesta hoitotyöstä. Raportointi on saanut liian suuret mittasuhteet. Siitä sitä paljon puhuttua mitoitusta pitäisi reilusti vähentää.

Tässä olisi byrokratian purkajille selkeä kohde.