Kylpee ilta-auringossa edessäni kotimäki,
talot vanhat, uudet siinä, tuvissansa tuttu väki.
Pellot pienet ympärillä, metsä suojana on sillä,
joka kiven notkelman, joka polun tunnistan.
Täältä löysin elämäni, kaiken minkä tarvitsen,
kauneutta, hiljaisuutta, sopusoinnun sydämen.
Viihdytä ei vieraat seudut, kaipaile ei kaukomaa,
täällä kotipaikka on.
Paras paikka isänmaata, vaikka aika tekee työtä,
muuttuu mäki vuotten myötä,
omana sen tunnistan, paikaks jota rakastan.
Näin kirjoitti Eila-tädin lapsuuskylän Ridankylän Raija Rita runossaan KOTIMÄKI.
Eilan elämään mahtui kolme rakasta kotipaikkaa, Ahopellonmäki Soinissa, Järvitalon mäki Kälviän Ridankylässä ja Seksmannin mäki Kaustisen Salonkylässä. Nämä kolme mäkeä olivat tädin tärkeitä elämän paaluja.
Hyvät Eila-tädin läheiset, hyvä saattoväki, suruviesti ei yllättänyt teitä eikä meitä. Väsynyt, pitkän elämän elänyt, ison perheen äiti nukkui hiljaa pois. Viimeinen Lyydia ja Kalle Hankaniemen lapsista on päässyt rauhan satamaan. Ahkerat kädet ovat kirvonneet.
Eila syntyi Soinissa Keisalankylässä Ahopellonmäessä vuonna 1923. Isä oli Kalle Timonpoika Hankaniemi synt. 1883 ja kuoli 1963 ja äiti Lyydia Elina os. Korkea-aho synt. 1883 ja kuoli 1955. Eila oli yksitoista lapsisen perheen toiseksi nuorin.
Tämä Ahopellonmäki säilyi Eilan kuten muidenkin sisarusten mielissä tarunhohtoisena paikkana. Sinne eivät sisaret monesti ehtineet. Lapset ja työt pitivät Eilankin kotitanhuvilla. Mutta veljet, Vilho ja Kalle, kävivät Ahopellonmäessä useammin ja toivat Soinista kaivattuja terveisiä. Ahopellonmäkeen tehdyt reissut olivat Hankaniemen sisaruksille kuin pyhiinvaellusmatkoja.
Eila oli viiden vuoden vanha kun Hankaniemet muuttivat Soinista Kälviälle Ridankylään. Siellä heidän asuinpaikakseen tuli Järvitalon mäki. Eila joutui kuten muutkin siihen aikaan tekemään jo nuoresta pitäen monenlaista työtä. Miehet olivat sodassa ja naiset tekivät miesten töitä. Hankaniemessä asui silloin kaksi Eilaa: Iso Eila eli täti Eila ja pikku Eila eli Jokelan Eila sittemmin Plusisaaren Eila.
Maataloja koskivat luovutusvelvollisuudet. Eila serkku muisteli, että he toivat kaksistaan lehmän Ridankylästä junaan Kälviän asemalle. Se oli luovutettava sodasta kärsivälle isänmaalle. Eila täti talutti lehmää ja pikku Eila toimi ajotyttönä. Samalla reissulla Eilat olivat käyneet meillä Rytikankaalla. Äitini Elvi oli saanut jostakin hommattua vehnäjauhoja ja oli leiponut pannukakun reippaille lehmänviejille.
Eila serkku muisteli lämmöllä, kuinka Eila-täti oli kutonut hänelle villatakin, jonka etupuolella oli kauniit punaiset kukkaset. Eila-täti oli taitava kutoja. Hänelle oli hommattu tikkuukone eli neulekone ja hän kutoi myös kyläläisille. Täti taisi sen kavennetun kantapään taidonkin. Hänen kuten muidenkin Hankaniemen suvun naisten tikkaamat oikeanmalliset villasukat pysyivät jalassa eivätkä jääneet kenkiin.
Eila ja sisarensa Sylvi osallistuivat myös metsätöihin. Vuosina 42-44 suomalaiset hakkasivat polttopuita talkoilla puupulasta kärsivälle kotirintamalle. Määrätyistä mottimääristä sai ansiomerkin, mottimerkin, pienen kirveen rintapieleensä. Eila ja sisarensa Sylvi saivat nämä ansiomerkit.
Vuosina 1939-1954 elettiin säännöstelyn aikaa. Tuotteet menivät yksi kerrallaan kortille. Ostokortteja saattoi olla useita kymmeniä. Kortit oli pidettävä hyvässä tallessa, sillä niiden uusiminen oli vaikeaa ja kesti pitkään. Kortillakaan ei aina saanut tavaraa kun sitä ei ollut. Pula-aika sai ihmiset pärjäämään omillaan eikä ylellisyyksiä ollut. Vanhoja tavaroita ja vaatteita korjattiin ja kierrätettiin. On sanottu että pahimmillaan ainoastaan tulitikkuja eivät säännöstelyt koskeneet.
Mutta vaikka elettiin niukkuuden aikaa, niin puhtaudesta pidettiin Hankaniemen yhteistaloudessa huolta. Eila serkku kertoi, että Eila-täti huolehti hänen tukastaan ja piti silloin niin yleiset täit loitolla.
Talvi- ja jatkosota kosketti kaikkia kansalaisia. Suomalaiset naiset kantoivat kunnialla oman vastuunsa osoittaen sisukkuutta, väsymättömyyttä ja urhoollisuutta. Kotirintamalla taisteltiin henkiinjäämisestä ilman aseita. Naiset olivat tiukoilla niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Miesten töistä tuli naisten töitä vuosikausiksi. Naisia yhdisti huoli yhteisestä isänmaasta ja pelko rintamalla taistelevien puolesta. Naiset selvisivät monenlaisista vaikeuksista ja kantoivat kuormansa tyynesti.
Talvisodan aikaan oli maamme hevoskantakin mennyt niin huonoksi, että kylvötöiden tekemisessä oli suuria vaikeuksia. Keväällä 1942 oli kansakuntamme nälänhädän partaalla.
Säännöstely ja kuluttajien ostokupongit loppuivat kokonaan 1.3.1954. Silloin kahviakin sai ostaa ilman ostokorttia.
Hankaniemen Anna, Martin Anna kertoi että Eila täti oli pistämätön kaikessa työn teossa. Oltiin sitten pellolla tai metsässä, niin työt sujuivat tädiltä niin että muilla oli vaikeuksia pysyä mukana. Myös teurastuksissa tädin taidot tulivat esiin. Kaikki otettiin talteen ja loppurasvoista tehtiin saippuaa. Anna muisteli lämmöllä, että Eila-täti oli sopeutuvainen ja suhtautui valoisasti eteen tuleviin asioihin.
Eila-täti arvosti sukuaan. Kun hänen luonaan kävi, tädin kasvoille levisi vieno hymy. Se hymy oli palkitseva, kävijälle tuli aina hyvä olo. Hän tapasi kysyä, onko niitä muita hankaniemeläisiä näkynyt ja mitä heille kuuluu? Eila-täti myös kehoitti sukua pitämään yhteyttä toisiinsa ja kantamaan huolta toisistaan.
Eila tuli nuorena neitosena 1940-luvun alussa Salonkylään, Kattilakosken taloon palvelijaksi. Sillä reissulla hän tapasi Pentti Salon ja sille tielle jäi. Nuorten välillä leiskahti lempi ja Eila Hankaniemestä tuli Eila Salo. Eila ja Pentti saivat 10 lasta.
Suuren perheen äitinä Eila-täti teki uskomattoman paljon töitä, mutta suhtautui osaansa nöyrästi ja tyytyväisesti.
Uskon, että Eila-tätiämme odottaa hyvä osa. Ahkeran ja uskollisen palvelijan osa.