Lähes parikymmentä vuotta sitten Elias Pajala ilmestyi kanssani samoille kävelyreiteille. Me molemmat olimme jääneet pois työelämästä suurin piirtein samoihin aikoihin. Kummankin kunto kaipasi kohennusta ja sitä haimme päivittäisellä liikunnalla.
Elias aloitti varovasti Ullavantietä pitkin Kykyrille päin ja sieltä takaisin. Sitten hän siirtyi Hietalan lenkille. Elias kiersi myötäpäivään ja minä toisinpäin, joten tulimme päivittäin vastakkain. Eräätkin kuulumiset vaihdettiin tien päällä. Elias käveli kunnon kohotessa kaksi päivittäistä Hietalan lenkkiä, aamu- ja iltapäivälenkin.
Elias oli mukava ja tasapainoinen mies. Hän seurasi tiiviisti aikaa ja hänellä olivat suitset selvillä. Eliakselle ei tarvinnut kahta kertaa samaa asiaa selostaa. Minulle Eliaksesta tuli vuosien myötä uskottu, jolle esitin ajatuksiani. Elias ei koskaan tyrmännyt vaan maltillisin sanakääntein ohjasti vähän varovaisemmalle kannalle, jos hän oli toista mieltä.
Elias oli palvelualtis ja hyväntahtoinen. Seurasin useamman vuoden ajan, kun Elias auttoi ja oli monella tapaa tukena hauraalle naapurilleen sekä päivin että öin. Elias oli aina valmis auttamaan, vaikka omakin terveystilanne oli pikku hiljaa käynyt huonommaksi.
Viime vuoden loppusyksystä Eliaksen ympyrä alkoi sulkeutua. Päivittäiset kävelylenkit siirtyivät taas Ullavantielle. Fyysinen kunto oli alkanut sairauksien myötä heiketä ja kävelykeppi oli ilmestynyt Eliaksen käteen. Mutta edelleen hänen taivaanrantansa oli valoisa.
Hietalan lenkillä ei kohtaa enää tuttua vastaantulijaa. Eliaksen elämässä oli tullut aika, jolloin kävelylenkit oli kierretty. Haikein mielin jätän jäähyväiset lenkkikaverilleni runoilija Einari Vuorelan sanoilla:
”Jossain kirkkauden maassa kuljen. Taakka harteita ei paina, se on poissa.
Kukkaportin avaan, suljen. Hengittelen ilmaa kevyttä kuin tuuli.
Joka puu on ystäväni. Itkenkö? Enhän toki ihanassa maassa.”
Ystävälle
Tapani