YHDYSVALTOJEN TROTSKILAINEN POLITIIKKA?
Sitten Napoleonin sotien Suomi kohtaa nyt viidettä kertaa lännen ja idän konfliktin, ja siinä on sekä tuttua että uutta. Tuttua on se, että Suomessa ja Ruotsissa kilpailevat jatkuvasti alueelliseen tasapainoon pyrkivä Bernadotten ja C.E Mannerheimin rauhanpuolue sekä Pultavan taistelua seuranut revanssipuolue.
Uutta on se, että atlanttinen suurvalta usuttaa täällä ensimmäistä kertaa Leo Trotskin ja Napoleon III:n tavoin pieniä ystäviään omaa vastustajaansa vastaan. Trotskin-Napoleonin politiikan ajatuksena oli saavuttaa usuttamalla geopoliittista etua. Jos se ei onnistuisi toisen puolen vastaiskun vuoksi, ystävä jää yksin ja tuloksena on ainakin propagandavoitto. Niin on viime vuosina käynyt Ukrainassa ja Syyriassa, ja seuraavaksi nähdään, miten jatketaan Itämerellä.
Napoleonin sotien jälkeen ajan suurvallat hyväksyivät vuonna 1815 Wienin kongressissa Venäjän, Ruotsin ja Englannin tekemät sopimukset Euroopan pohjoseksi järjestykseksi. Se tarjosi suojaa Pietarille ja Ruotsille sekä Suomelle mahdollisuuden kansalliseen nousuun.
Keskinäisesti hyväksyttyä Euroopan pohjoista järjestystä koeteltiin Krimin sodan ja Puolan toisen kapinan aikana. Ruotsalais-suomalainen revanssipuolue innostui, mutta Snellmanin johdolla suomalaiset näkivät Napoleon III:n usutuspolitiikan läpi ja Suomi sai mahdollisuuden kansallisen nousun uuteen ja ratkaisevaan vaiheeseen.
Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa yritti usuttaa Ruotsia mukaan tarjoamalla jälleen tuloa pohjoiseksi suurvallaksi. Vahingosta viisastuneessa Ruotsissa rauhanpuolue piti kuitenkin pintansa. Kun Venäjä ja Saksa sortuivat ja demokraattinen länsi voitti, Suomi sai mahdollisuuden itsenäisyyteen tasavaltana. Omassa hätätilassaan Venäjän bolsevikit usuttivat suomalaiset toverit vallankumoukseen tietäen näiden jäävän ansaan, kun itse sopisivat Saksan kanssa. Silloinen atlanttinen suurvalta Englanti taas ei maailmansodan jälkiselvittelyssä usuttanut vaan hillitsi Mannerheima hyökkäämästä Pietariin, vaikka ei sitten malttanut olla käyttämättä Suomen aluetta iskussa Cronstadtiin.
Suomen itsenäistymisen jälkeen ongelmana oli taas Suomen turvallisuus ja Pietarin turvallisuus. Sitä yritettiin uudelleen ratkaista nojaamalla Saksaan, mutta se myi pienen ystävän Trotskin ja Napoleonin tavoin sopivaan kauppahintaan. Kun sitten kauppias itse aloitti Venäjän lopullisen ratkaisun, Suomen vaihtoehdot olivat vähissä.
Suomen torjuntavoitto sovittiin Teheranissa joulukuussa 1943, ja on ikuinen mysteeri, miksi Stalin tuli vastanneeksi Rooseveltille ja Churchillille, että hänelle riittää Pietari suuren raja. Sen pohjalta, koettuaan kolme sotaa, Mannerheim ja Paasikivi ratkaisivat Suomen ja Pietarin turvallisuuden ongelman niin, ettei Suomen aluetta anneta vieraiden valtioiden käyttöön toisiaan vastaan. Sitä historallisen realismin linjaa seurasivat Urho Kekkosen jälkeen myös Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari torjuessaan mahdollisuuden tulla Naton jäseneksi ja antaa näin alueensa Venäjän sodan ajan vihollisten käyttöön.
Presidentti Tarja Halosen ja pääministeri Matti Vanhasen kaudella seurattiin edelleen pohjoisessa Euroopassa keskinäiseen hyväksyntään perustuvaa aktiivista vakauspolitiikkaa, presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin maaliskuun 1997 Helsingin sopimuksen pohjalta. Se menestyi hyvin, mutta samaan aikaan alkoi laajemmin uusi vaihe. Lännen geopoliittinen eteneminen jatkui, ja Münchenissä 2007 Presidentti Putin ilmoitti, että alamme puskea vastaan.
Viime vuosien keskustelussa erikoisimpia argumentteja on ollut paheksunta, että Venäjä pyrkii olemaan suurvalta, ja se on arvaamaton toiminnassaan. Venäjä on ollut erilaisin vaihteluin suurvalta 300 vuotta, ja mikään ei ole helpompaa ennakoida kuin Venäjän samanlainen käyttäytyminen kuin muilla suurvalloilla. Jos joku toinen yrittää suoraan tai naamioinnein edetä sotilaallisesti sen vahvuusalueella, se iskee vastaan. Se on nähty Georgiassa, Ukrainassa ja Syyriassa. Se on ollut kaikkien suurvaltojen toimintatapa viimeiset 3000 vuotta, ja kaikkein varmimmin Yhdysvallat seuraisi sitä, jos Venäjä etenisi sotilaallisesti Kuubaan tai Suomea ja Pietaria vastaavasti New Yorkin portille Long Islannille.
Kylmän sodan jälkeen pohjoiseen Eurooppaan rakennettiin tietoisesti keskinäiseen hyväksyntään perustuva ja kaikille osapuolille historian paras voimatasapaino, jossa kukaan ei voi hankkia itselleen etua kärsimättä itse. Venäjä on alueella läsnä maantieteensä vuoksi ja Yhdysvaltojen vastuunotto Baltian maista on Itämeren alueen taspainon ratkaiseva osa. Jos se etenee tai perääntyy, seurauksena on kielteinen vastavaikutus.
Kuten presidentti Obaman neuvonantaja Charles E. Cupchan hiljakkoin sanoi, pohjoinen Eurooppa on maaplallokartalta katsoen Yhdysvaltojen strateginen ydinalue. Kysymys on kuitenkin siitä, että tämä on myös Venäjän ja Euroopan strateginen ydinalue. Ja jatkaako Yhdysvallat täällä kylmän sodan jälkeisen saavutetun status quo tasapainon pohjalta vai pyriikö se täällä ylivaltaan, mikä ei onnistu niin kauan kuin Venäjä on olemassa.
Monista ja vaihtelevista syistä Yhdysvallat on vuoden 1997 Clinton-Jeltsin sopimuksen jälkeenkin ollut aktiivinen pohjoisessa Euroopassa myös Suomen ja Ruotsin osalta. Sen takana on myös ollut sotilasorganisaatioiden operatiivisia tasoja, jotka virkansa puolesta suunnittelevat toimintaa kriisitilanteisiin. Viime aikoina on kuitenkin voinut tunnistaa, että ensimmäistä kertaa historian aikana atlanttinen valta Yhdysvallat poliittiselta tasolta usuttaa pieniä ystäviään Suomea ja Ruotsia antamaan alueensa sen käyttöön liitoutumalla sotilaallisesti ja ryhtymään alueellisessa sotilaallisessa kriisissä rinnallaan Venäjän viholliseksi.
On sinänsä ymmärrettävää, että tällaisessa tilanteessa Suomessa ja Ruotsissa vanhat revassiperinteet ovat elpyneet joissakin nuoremmissa ryhmissä, joilla ei ole perheenjäsentensä kautta yhteyttä sotaan. Sen sijaan ei ole ymmärrettävää, ettei Suomi ole nykyistä enempää hahmottanut ja viestinyt nykyisen kehityksen vaatimaa aktiivista vakauspolitiikkaa konkreettiseksi ulkopoliittiseksi toiminnaksi ulkomailla ja kotimaassa. Olemme puhuneet mukavia ja ajelehtineet reaalisesti ulkoa tulevan konfliktipolitiikan paineessa. Olemme menossa kohti tilannetta, jossa seuraavaa sukupolvi saisi luopua maansa luontaisesta taloudellisesta ympäristöstä ja hiipuvan talouden oloissa aseistaa itsensä kipeäksi amerikkalaisille asevalmistajille.
On varmaa, että sekä Washingtonin että Moskovan esikunnissa on valmiina skenaariot Itämeren sotilaallisen eskalaation seuraaviin portaisiin ja suurvaltojen loppupeliin, joka ei alueen historiassa ole koskaan ollut sen kansoille hyvä. Trotski perusteli omaa suomalaisia tovereita vallankumoukseen usuttavaa uhkapeliään Leninin sanoin, että riski on suuri, mutta saalis on suurempi.
Jos Yhdysvaltojen politiikan tavoite pohjoisessa Euroopassa on päästä tasapainosta ylivoimaan, se merkitsisi Washingtonin tavoitteena olevan poliittis-sotilaallisen tukikohdan muodostamista Euraasian länsipäähän, mistä voisi kontrolloida laajempaakin aluetta sekä Euroopan ja Venäjän suhdetta. Sitä vahvistaisi edelleen maantieteellinen kytkeytyminen Puolaan ja Venäjän saartorenkaaksi siitä etelään. Joka tapauksessa tällainen suunnitelma ei loppujen lopuksi etenisi sen helpommin kuin vastaava suunnitelma Ukrainassa tai Syyriassa.
Paljon riippuu siitä, mikä on Yhdysvaltojen seuraavan hallinnon tavoite pohjoisessa Euroopassa, ja kuinka pitkällä aikavälillä Saksa hahmottaa omat etunsa Itämerellä. Riittääkö sille perinteisempi sotilaallinen eteneminen Baltiassa, vai haluaako se Itämerelle ja pohjoiselle maapallolle globaaliin ympäristöön asemoituvan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäisesti hyväksytyn vakauden.
Toivottavasti Suomen ulkopoliittinen eliitti lukee tämän Volasen analyysin ja ottaa opikseen.