Viime viikonloppu oli penkkiurheilijan toiveiden täyttymys. Urheilua tuli tuutin täydeltä.
Jos aikoi katsoa kaiken, niin piti välillä laittaa tallentava digi-sovitin töihin, että sai päällekkäiset lähetykset poimittua.
Saksan Oberstdorfissa järjestettiin lentomäen mm-kisat. Siellä suomalaiset Janne Ahosen johdolla menestyivät hyvin. Tuliaisina mäkijoukkuellamme oli Ahosen henkilökohtainen pronssimitali ja joukkuemäen hopea. Kilpailut saatiin käydä erinomaisissa olosuhteissa ja järjestelyt toimivat hyvin. Suomen mäenlaskun taso on edelleen maailman ehdotonta huippua.
Puolan Zakopanessa kilpailtiin yhdistetyn maailmancup. Siellä järjestelyt ontuivat.
Ladut olivat tv-kuvasta päätellen sellaista jauhoa, ettei edes teoriassa Hannu Mannisella ollut mahdollista menestyä. On ihme, että kansainvälinen lajiliitto ei valvo paremmin suorituspaikkojen kuntoa ja järjestelyjen tasoa.
Joensuussa urheiltiin yleisurheilun SM-hallikisat. Tulostaso jäi vaatimattomaksi. Ilahduttavaa oli Jukka Keskisalon juoksu. Siinä oli menemisen riemua ja kepeyttä.
Hän oli kuin kesäpääsky muiden rinnalla. Myös Petteri Laxin pituustulos oli mainitsemisen arvoinen.
Legendaarisessa Falunissa hiihdettiin maailmancupin kisat. Siellä suksi suihki norjasti. Norjalaiset kermoivat parhaat sijat. Se ei ole yllätys. Useana vuonna joulukuun alkupuolella olen seurannut Ylläsjärvellä norjalaisten hiihtokoulutoimintaa. Noin 50 nuoren ryhmä 12-15 ikäisiä tyttöjä ja poikia on innolla valmentajiensa ja kouluttajiensa johdolla paneutunut hiihdon salaisuuksiin. Filmiltä on opiskeltu tekniikkaa ja ladulla käytäntöä.
Myös voitelun opettamiseen panostettiin. Kaikesta näki, että innostus sekä leirikoulun vetäjillä että nuorilla hiihtäjien aluilla oli kova. Näkemäni perusteella voin todeta, ettei Norjan hiihdon erinomainen taso ole sattuman satoa vaan pitkäjännitteisen ja tavoitteellisen työn tulosta. Hiihtokoulutoiminnan ansiosta Norjan hiihdossa on laaja taso ja uusia kykyjä syntyy melkein kuin sieniä sateella. He saavat vielä pitkään laulaa: ”seiern er vår“.
Norjalaiselle hiihtokulttuurille tuli sulka hattuun, kun entinen hiihtäjäsuuruus Vegard Ulvang otti aidosti huolestuneena kantaa Mika Myllylän elämäntilanteeseen. Hän tietää tasan tarkkaan, ettei Mika ole ollut sen suurempi syntinen kuin muutkaan sen aikaiset hiihtäjät. Suomalainen urheilujohto näyttää suhtautuvan entisiin huippu-urheilijoihin siten, että jos heistä ei enää ole hyötyä, niin antaa heidän olla oman onnensa nojassa.
Yhteenvetona voisi urheilun ystävänä sanoa näidenkin urheilusessioiden jälkeen, että kaikista vastoinkäymisistä ja kolhuista huolimatta urheilu on edelleen huippuviihdettä.
On myös ilo todeta, että monet lajiensa valiot ovat erinomaisia maansa ja alueensa lähettiläitä. He ovat kielitaitoisia, esiintymiskykyisiä ja esimerkiksi kelpaavia terveitä esikuvia.