muistokirjoitus

Kylpee ilta-auringossa edessäni kotimäki,
talot vanhat, uudet siinä, tuvissansa tuttu väki.
Pellot pienet ympärillä, metsä suojana on sillä,
joka kiven notkelman, joka polun tunnistan.

Täältä löysin elämäni, kaiken minkä tarvitsen,
kauneutta, hiljaisuutta, sopusoinnun sydämen.
Viihdytä ei vieraat seudut, kaipaile ei kaukomaa,
täällä kotipaikka on.

Paras paikka isänmaata, vaikka aika tekee työtä,
muuttuu mäki vuotten myötä,
omana sen tunnistan, paikaks jota rakastan.

Näin kirjoitti Eila-tädin lapsuuskylän Ridankylän Raija Rita runossaan KOTIMÄKI.

Eilan elämään mahtui kolme rakasta kotipaikkaa, Ahopellonmäki Soinissa, Järvitalon mäki Kälviän Ridankylässä ja Seksmannin mäki Kaustisen Salonkylässä. Nämä kolme mäkeä olivat tädin tärkeitä elämän paaluja.

Hyvät Eila-tädin läheiset, hyvä saattoväki, suruviesti ei yllättänyt teitä eikä meitä. Väsynyt, pitkän elämän elänyt, ison perheen äiti nukkui hiljaa pois. Viimeinen Lyydia ja Kalle Hankaniemen lapsista on päässyt rauhan satamaan. Ahkerat kädet ovat kirvonneet.

Eila syntyi Soinissa Keisalankylässä Ahopellonmäessä vuonna 1923. Isä oli Kalle Timonpoika Hankaniemi synt. 1883 ja kuoli 1963 ja äiti Lyydia Elina os. Korkea-aho synt. 1883 ja kuoli 1955. Eila oli yksitoista lapsisen perheen toiseksi nuorin.

Tämä Ahopellonmäki säilyi Eilan kuten muidenkin sisarusten mielissä tarunhohtoisena paikkana. Sinne eivät sisaret monesti ehtineet. Lapset ja työt pitivät Eilankin kotitanhuvilla. Mutta veljet, Vilho ja Kalle, kävivät Ahopellonmäessä useammin ja toivat Soinista kaivattuja terveisiä. Ahopellonmäkeen tehdyt reissut olivat Hankaniemen sisaruksille kuin pyhiinvaellusmatkoja.

Eila oli viiden vuoden vanha kun Hankaniemet muuttivat Soinista Kälviälle Ridankylään. Siellä heidän asuinpaikakseen tuli Järvitalon mäki. Eila joutui kuten muutkin siihen aikaan tekemään jo nuoresta pitäen monenlaista työtä. Miehet olivat sodassa ja naiset tekivät miesten töitä. Hankaniemessä asui silloin kaksi Eilaa: Iso Eila eli täti Eila ja pikku Eila eli Jokelan Eila sittemmin Plusisaaren Eila.

Maataloja koskivat luovutusvelvollisuudet. Eila serkku muisteli, että he toivat kaksistaan lehmän Ridankylästä junaan Kälviän asemalle. Se oli luovutettava sodasta kärsivälle isänmaalle. Eila täti talutti lehmää ja pikku Eila toimi ajotyttönä. Samalla reissulla Eilat olivat käyneet meillä Rytikankaalla. Äitini Elvi oli saanut jostakin hommattua vehnäjauhoja ja oli leiponut pannukakun reippaille lehmänviejille.

Eila serkku muisteli lämmöllä, kuinka Eila-täti oli kutonut hänelle villatakin, jonka etupuolella oli kauniit punaiset kukkaset. Eila-täti oli taitava kutoja. Hänelle oli hommattu tikkuukone eli neulekone ja hän kutoi myös kyläläisille. Täti taisi sen kavennetun kantapään taidonkin. Hänen kuten muidenkin Hankaniemen suvun naisten tikkaamat oikeanmalliset villasukat pysyivät jalassa eivätkä jääneet kenkiin.

Eila ja sisarensa Sylvi osallistuivat myös metsätöihin. Vuosina 42-44 suomalaiset hakkasivat polttopuita talkoilla puupulasta kärsivälle kotirintamalle. Määrätyistä mottimääristä sai ansiomerkin, mottimerkin, pienen kirveen rintapieleensä. Eila ja sisarensa Sylvi saivat nämä ansiomerkit.

Vuosina 1939-1954 elettiin säännöstelyn aikaa. Tuotteet menivät yksi kerrallaan kortille. Ostokortteja saattoi olla useita kymmeniä. Kortit oli pidettävä hyvässä tallessa, sillä niiden uusiminen oli vaikeaa ja kesti pitkään. Kortillakaan ei aina saanut tavaraa kun sitä ei ollut. Pula-aika sai ihmiset pärjäämään omillaan eikä ylellisyyksiä ollut. Vanhoja tavaroita ja vaatteita korjattiin ja kierrätettiin. On sanottu että pahimmillaan ainoastaan tulitikkuja eivät säännöstelyt koskeneet.

Mutta vaikka elettiin niukkuuden aikaa, niin puhtaudesta pidettiin Hankaniemen yhteistaloudessa huolta. Eila serkku kertoi, että Eila-täti huolehti hänen tukastaan ja piti silloin niin yleiset täit loitolla.

Talvi- ja jatkosota kosketti kaikkia kansalaisia. Suomalaiset naiset kantoivat kunnialla oman vastuunsa osoittaen sisukkuutta, väsymättömyyttä ja urhoollisuutta. Kotirintamalla taisteltiin henkiinjäämisestä ilman aseita. Naiset olivat tiukoilla niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Miesten töistä tuli naisten töitä vuosikausiksi. Naisia yhdisti huoli yhteisestä isänmaasta ja pelko rintamalla taistelevien puolesta. Naiset selvisivät monenlaisista vaikeuksista ja kantoivat kuormansa tyynesti.

Talvisodan aikaan oli maamme hevoskantakin mennyt niin huonoksi, että kylvötöiden tekemisessä oli suuria vaikeuksia. Keväällä 1942 oli kansakuntamme nälänhädän partaalla.

Säännöstely ja kuluttajien ostokupongit loppuivat kokonaan 1.3.1954. Silloin kahviakin sai ostaa ilman ostokorttia.

Hankaniemen Anna, Martin Anna kertoi että Eila täti oli pistämätön kaikessa työn teossa. Oltiin sitten pellolla tai metsässä, niin työt sujuivat tädiltä niin että muilla oli vaikeuksia pysyä mukana. Myös teurastuksissa tädin taidot tulivat esiin. Kaikki otettiin talteen ja loppurasvoista tehtiin saippuaa. Anna muisteli lämmöllä, että Eila-täti oli sopeutuvainen ja suhtautui valoisasti eteen tuleviin asioihin.

Eila-täti arvosti sukuaan. Kun hänen luonaan kävi, tädin kasvoille levisi vieno hymy. Se hymy oli palkitseva, kävijälle tuli aina hyvä olo. Hän tapasi kysyä, onko niitä muita hankaniemeläisiä näkynyt ja mitä heille kuuluu? Eila-täti myös kehoitti sukua pitämään yhteyttä toisiinsa ja kantamaan huolta toisistaan.

Eila tuli nuorena neitosena 1940-luvun alussa Salonkylään, Kattilakosken taloon palvelijaksi. Sillä reissulla hän tapasi Pentti Salon ja sille tielle jäi. Nuorten välillä leiskahti lempi ja Eila Hankaniemestä tuli Eila Salo. Eila ja Pentti saivat 10 lasta.

Suuren perheen äitinä Eila-täti teki uskomattoman paljon töitä, mutta suhtautui osaansa nöyrästi ja tyytyväisesti.

Uskon, että Eila-tätiämme odottaa hyvä osa. Ahkeran ja uskollisen palvelijan osa.

Juha on poissa, paljon on poissa.

Vaikka tiesimme, että Juhan terveydentilanne oli heikentynyt, niin silti hänen äkillinen poismenonsa tuli meille yllätyksenä.

Juhan peruspilareita elämän tiellä olivat työ, perhe ja terve isänmaallisuus.

Juhan harrastuksista läheisimmät olivat metsästys, se tarkoitti viime vuosina hirviporukassa oloa. Myös lukeminen oli Juhalle mieluista. Erityisesti Suomen historia häntä kiinnosti. Eivätkä nämä nykyajan sähköiset viestimet olleet Juhalle outoja vaan tottelivat kyllä käyttäjäänsä.

Juha arvosti myös sukuaan. Juha oli mukana suvun iloissa ja suruissa aina kuin vaan suinkin pääsi. Tässä lyhyt katsaus Junkkilan sukuun.

Matti Junkkila, Juhan isoisä, lähti Amerikkaan vuonna 1898. Hän palasi takaisin Kälviälle 1905  ja avioitui Miilia Rytikankaan kanssa. Nuoripari asui aluksi Rytikarissa, kunnes muuttivat vaimon kotiin Rytikankaalle Kälviän kirkonkylän tuntumaan vuonna 1912. Rytikangas oli vanha sotilastorppa. Matilla ja Miilialla oli neljä lasta, kaksi poikaa, Pauli ja Arvo, ja kaksi tyttöä, Elma ja Elvi.

Arvo Junkkilalla ja Eila os. Rahkosella oli kaksi lasta. Marja-Leena kuoli pienenä ja Antero 1960-luvun alussa liikenneonnettomuudessa. Arvo kuoli pian sodan jälkeen vuonna 1947.

Elma ja Uuno Kipolla oli kahdeksan lasta. Heistä Jukka on nukkunut pois. Elma ja Uuno perheineen asuivat Ruotsalon kylällä viljellen maata ja karjaansa.

Elvi ja Vilho Hankaniemellä oli viisi lasta. Tuomo-veli menehtyi sydänkohtaukseen viime vuoden maaliskuussa. Isä Vilho tuli vävyksi Ridankylästä Rytikankaalle.
Vuonna 1952 eli Helsingin olympialaisten aikaan muutimme kylän toiselle puolen Sipilään vanhan pappilan takamaille. Isä sai ostaa Pappilan maista lohkaistun määrä-alan ja sinne myös rakennettiin.

Paulilla ja Taimilla oli Juha, jota nyt olemme olleet saattamassa kotiseurakunnan kirkkomaahan. Olimme siis Juhan serkkuja. Juhan Pauli isä oli taitava puuseppä ja Taimi äiti oli kunnan ensimmäinen kätilö.

Kävin torstaina eli päivää ennen Juhan poisnukkumista häntä tapaamassa. Hän kertoi olevansa väsynyt mutta keskustelimme ihan normaalisti.

Säännölliset Lean tapaamiset Villa Mariassa Lohtajalla olivat Juhalle päivän tärkeitä hetkiä. Perhe oli Juhalle kaikki kaikessa. Hän piti huolta Arista ja perheestään viimeiseen asti.

Päätän Lasse Heikkilän laulun sanoihin:

Viimeiset veneet kun palaavat rantaan, illaksi kääntynyt päivä on. Piirretään vielä, hei, sydämet santaan. Valvotaan vierellä nuotion. Jääkää siis hyvästi ystävät rakkaat! Taivaassa kerran kai kohdataan. Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa, hyvästi sanaa ei tunnetakaan.

 

Lähes parikymmentä vuotta sitten Elias Pajala ilmestyi kanssani samoille kävelyreiteille. Me molemmat olimme jääneet pois työelämästä suurin piirtein samoihin aikoihin. Kummankin kunto kaipasi kohennusta ja sitä haimme päivittäisellä liikunnalla.

Elias aloitti varovasti Ullavantietä pitkin Kykyrille päin ja sieltä takaisin. Sitten hän siirtyi Hietalan lenkille. Elias kiersi myötäpäivään ja minä toisinpäin, joten tulimme päivittäin vastakkain. Eräätkin kuulumiset vaihdettiin tien päällä. Elias käveli kunnon kohotessa kaksi päivittäistä Hietalan lenkkiä, aamu- ja iltapäivälenkin.

Elias oli mukava ja tasapainoinen mies. Hän seurasi tiiviisti aikaa ja hänellä olivat suitset selvillä. Eliakselle ei tarvinnut kahta kertaa samaa asiaa selostaa. Minulle Eliaksesta tuli vuosien myötä uskottu, jolle esitin ajatuksiani. Elias ei koskaan tyrmännyt vaan maltillisin sanakääntein ohjasti vähän varovaisemmalle kannalle, jos hän oli toista mieltä.

Elias oli palvelualtis ja hyväntahtoinen. Seurasin useamman vuoden ajan, kun Elias auttoi ja oli monella tapaa tukena hauraalle naapurilleen sekä päivin että öin. Elias oli aina valmis auttamaan, vaikka omakin terveystilanne oli pikku hiljaa käynyt huonommaksi.

Viime vuoden loppusyksystä Eliaksen ympyrä alkoi sulkeutua. Päivittäiset kävelylenkit siirtyivät taas Ullavantielle. Fyysinen kunto oli alkanut sairauksien myötä heiketä ja kävelykeppi oli ilmestynyt Eliaksen käteen. Mutta edelleen hänen taivaanrantansa oli valoisa.

Hietalan lenkillä ei kohtaa enää tuttua vastaantulijaa. Eliaksen elämässä oli tullut aika, jolloin kävelylenkit oli kierretty. Haikein mielin jätän jäähyväiset lenkkikaverilleni runoilija Einari Vuorelan sanoilla:

”Jossain kirkkauden maassa kuljen. Taakka harteita ei paina, se on poissa.

Kukkaportin avaan, suljen. Hengittelen ilmaa kevyttä kuin tuuli.

Joka puu on ystäväni. Itkenkö? Enhän toki ihanassa maassa.”

Ystävälle

Tapani