Pentti Haanpää kuvaa novellissaan Elämän valtatieltä riipaisevalla tavalla erään mökin tytön elämäntarinan.
Se alkaa pienessä mökissä isossa lapsikatraassa. Jatkuen piikana ja sitten metsätyömiehen vaimona, joka vuorostaan kiskoo korvessa pienessä tönössä eteenpäin lapsitokkaansa.
Lasten lähdettyä maailmalle ja miehen kuoltua ikääntyneen naisen on ruvettava kiertämään kyliä erilaisia palkkatöitä niissä tehden. Työkyvyn menetettyään mummo joutuu huudolle kulkien talosta toiseen. Kunnes sairastuu ja joutuu virumaan loppunsa edellä yhden talon harmaan huoneen loukossa.
Huutomummun tuossa vaiheessa saamaa huolenpitoa Haanpää kuvaa näin: ”Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat. Ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita – tosin sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen ääressä jonkin hetken, kun on vain ennättänyt”.
Moni asia on noista 1930-luvuin ajoista muuttunut. On saatu kansaneläke, sosiaalietuudet ja myös hoitokodit ikääntyneille.
Kuitenkin saamme yhä kuulla tapauksista, joissa vanhukset ovat saaneet virua märissä vaipoissaan hoitolaitoksissa pitkäänkin. Aina ei vanhusten ravitsemustilannekaan ole ollut kunnossa.
Syy ei ole hoitajien huonosta tahdosta vaan siitä, että heitä on vanhuspalveluissa liian vähän eikä aikaa yhdelle vanhuksella ole tarpeeksi.
Näin kirjoitti Lapin Kansassa Esko-Juhani Tennilä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Hallintoa ja byrokratiaa on tarpeeksi mutta hoitavia käsiä liian vähän. Ei auta vanhustenhoitoa suojaava lakikaan, jos ei sitä noudateta.