Kälviän kirkonkylän koulussa äitini Elvin luokalla
oli vilkas ja komea poika, jonka nimi oli Jalo.
Aina kun luokassa jotain tapahtui, niin opettajan
syyttävä sormi osoitti Jaloa kohti.
Kerran taas luokassa joku villeili ja opettaja entiseen
tapaansa Jaloa komentamaan nurkkaan.
Silloin äitini oli rohkaissut mielensä ja
sanonut. ”Nyt ei kyllä Jalo ollut syypää.”
Kului melkein viisikymmentä vuotta
ja äiti meni tavanomaiselle ostosreissulle
paikalliseen osuuskauppaan KPO:lle.
Samaan aikaan sinne tuli ostoksille myös
Jalokin äitini koulukaveri. He eivät olleet
kohdanneet sitten kouluvuosien.
Jalo oli tullut kaupassa äidin luokse ja
oli kyynelsilmin muistellut ja kiitellyt
äitiä, kun tämä oli puolustanut häntä
luokkakaveria.
Äiti kertoi tätä kyynelsilmin. Tämä oli
kummallekin merkittävä tapahtuma.
On olemassa sanonta:
Ystävällinen sana voi lämmittää
yli talven. Lisään siihen, että yli
vuosikymmenten.