vanhustenhoito

Aivan ensimmäisiä valtuutetun tehtäviä on selvittää missä vanhustenpalveluissa mennään. Tämän hetken tietona on viestitetty, että esimerkiksi Kälviän Leporantaan on liki kymmenen vanhuksen jono.

Kantakaupungin tilanne on vielä huonompi. Vanhuksia makaa keskussairaalassa ja terveyskeskuksessa koska hoidon porrastus ei toimi. Ei ole vapaita paikkoja mihin vanhuksia voisi sijoittaa.

Leväperäisyyttä vai ei? Kallista ja epäinhimillistä asioiden hoitoa joka tapauksessa. Nyt vaaditaan poliittisilta päättäjiltä toimenpiteitä. Taloustilanne on haastava mutta kaikki tehtävissä oleva pitää tehdä.

Vanhusten hoitoon on saatava tiloja ja resursseja lisää.

Pohjanmaan maakunnissa on parhaillaan 60 yksityistä vanhainkotia erityistarkkailussa, kertoo aamun sanomalehti Ilkka. Etelä-Pohjanmaalla kohteita on 30, Pohjanmaalla 20 ja Keski-Pohjanmaalla 10.

Aiemman plogikirjoitukseni tueksi laitan tämän Ilkan uutisen.

Kysymys on vakavasta ongelmasta, johon tulevien päättäjien on löydettävä ratkaisu.

Pentti Haanpää kuvaa novellissaan Elämän valtatieltä riipaisevalla tavalla erään mökin tytön elämäntarinan.

Se alkaa pienessä mökissä isossa lapsikatraassa. Jatkuen piikana ja sitten metsätyömiehen vaimona, joka vuorostaan kiskoo korvessa pienessä tönössä eteenpäin lapsitokkaansa.

Lasten lähdettyä maailmalle ja miehen kuoltua ikääntyneen naisen on ruvettava kiertämään kyliä erilaisia palkkatöitä niissä tehden. Työkyvyn menetettyään mummo joutuu huudolle kulkien talosta toiseen. Kunnes sairastuu ja joutuu virumaan loppunsa edellä yhden talon harmaan huoneen loukossa.

Huutomummun tuossa vaiheessa saamaa huolenpitoa Haanpää kuvaa näin: ”Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat. Ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita – tosin sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen ääressä jonkin hetken, kun on vain ennättänyt”.

Moni asia on noista 1930-luvuin ajoista muuttunut. On saatu kansaneläke, sosiaalietuudet ja myös hoitokodit ikääntyneille.

Kuitenkin saamme yhä kuulla tapauksista, joissa vanhukset ovat saaneet virua märissä vaipoissaan hoitolaitoksissa pitkäänkin. Aina ei vanhusten ravitsemustilannekaan ole ollut kunnossa.

Syy ei ole hoitajien huonosta tahdosta vaan siitä, että heitä on vanhuspalveluissa liian vähän eikä aikaa yhdelle vanhuksella ole tarpeeksi.

Näin kirjoitti Lapin Kansassa Esko-Juhani Tennilä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Hallintoa ja byrokratiaa on tarpeeksi mutta hoitavia käsiä liian vähän. Ei auta vanhustenhoitoa suojaava lakikaan, jos ei sitä noudateta.

Viime vuonna Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan hoivakodissa asuvan vanhuksen lääkkeistä yli puolet voi olla turhia, toisistaan tehoa vieviä tai jopa haittaa aiheuttavia.

Monien mielestä vanhusten rauhoittaminen aiheettomasti lääkkeillä on samanlainen ihmisoikeusloukkaus, kuin sitominen tuoliin tai vuoteeseen. Saksassa se on jo vuosia sitten kriminalisoitu ja sallittu vain potilaan edunvalvojan tai oikeuden luvalla.

Meillä Suomessakin vanhusten hoidossa on paljon korjattavaa. Meitä edeltävä sukupolvi ansaitsee turvatun vanhuuden. Sen he ovat ansainneet.

Tasavallan presidentti Tarja Halosen lähimmästä sisäpiiristä oleva julkidemari ja kirjailija Kaari Utrio ehdotti äsken kuolemanpillereitä sairastuville vanhuksille. Näin säästyisivät yhteiskunnan varat ja vanhuksilta loppuisivat kivut.

Tämä ei ole sosialidemokraateilta mikään uusi avaus. Historian valossa heille on aina ollut tärkeää puolustaa aatetta ja yhteiskuntajärjestelmää. He eivät ole olleet kiinnostuneita yksilön murheista ja pienen ihmisen kohtaloista.  Älymystöön itsensä lukeva Utrio ei provosoivalla lausunnollaan yllätä mutta masentaa. Tähänkö on tultu?

On sanottu, että vanheneminen on taidetta ja sairaudet ovat elämän korkeakoulua. Ikääntyville ihmisille pitää antaa mahdollisuus vanheta  ja myös sairastaa arvokkaasti. Vanhukset eivät voi olla vain kuluerä. Pitkän elämän soisi kaikkien kohdalla päättyvän kauniiseen ehtooseen.